Hiekkatie rahisi kenkien alla. Säveltäjä Leevi Madetojan askel ei enää ollut kovin joutuisa, mutta silti hän käveli uskollisesti joka päivä vakiolenkkinsä. Se lähti hotellilta, kiersi satavuotiaiden mäntyjen takaa Kiurujoen rantaan, seurasi joen vartta juomahuoneen ohi Neulatammelle ja sieltä puistokäytäviä pitkin takaisin hotellille.

Välillä kierrokseen meni tunti, välillä kaksi. Nyt hän oli juomahuoneen kohdalla ja pistäytyi sisällä ottamassa kulauksen Runnin ihmevettä. Huone oli tyhjä, koska nyt ei ollut varsinainen juoma-aika. Hän piti siitä, että sai olla omissa oloissaan. Luomistyö vaatii mietiskelyä ja yksinäinen, sulkeutunut luonne rauhaa.

Madetoja piti kävelyä tärkeänä hermoilleen ja sydämelleen. Vehmas luontomaisema rauhoitti mieltä ja kävely vahvisti sydäntä. Unettomuudestaankin hän pääsi Runnilla lähes kokonaan eroon. Se oli hänestä ihmeellistä, koska ei hän kylpylässä pelkästään lomaillut. Työn alla oli aina jotain. Nyt hän oli säveltämässä neljättä sinfoniaansa. Sitä hän ei tietenkään kesällä 1937 tiennyt, että työ varastettaisiin häneltä seuraavana kesänä Pariisissa. Varas vei asemalla hänen matkalaukkunsa, jossa oli valmiin neljännen sinfonian partituurin käsikirjoitus.

Työnteko tiesi sitä, että Madetoja eli sävelaalloissa aina jonkin osan päivää. Jo nuorena hän oli ollut hiljainen, mutta soittaessa hänen silmänsä alkoivat säihkyä ja koko olemus oli palavuutta ja intoa täynnä. Madetoja mietiskeli eilisiltaa, jolloin hän soitteli yksinään pianolla melkein puoli tuntia yhtä kappaletta. ”En itsekään ymmärrä, kuinka osasin sitä soittaa. Olin ikään kuin unessa, korviini kuuluivat sävelet erinomaisen kauniilta, välistä diskantti liritteli, välistä bassosoolo kumisi valtavasti”, Madetoja muisteli.

Juomahuoneelta hän jatkoi Neulatammelle, jossa rouvat olivat hierotuttamassa itseään vesisuihkujen alla. Ilon kiljahdukset särkivät Madetojan korvia, ja hän kääntyi takaisin. Ajatukset kääntyivät Onervaan, runoilijavaimoon, jonka terveys vaati Runni-käyntejä yhtä palavasti kuin hänen itsensäkin. Hän oli säveltänyt lukuisia Onervan runoja ja mietti, miten maailmassa hän oli onnistunut löytämään naisen, joka kirjoitti sellaista tekstiä, että hän sai sen herätettyä musiikillisesti eloon.

Madetoja pyyhki kenkänsä portaiden alimmalla askelmalla oleviin havuihin ja asteli käytävään. Huoneen ovi oli auki. Hän alkoi kertoa kävelyretkestään, mutta Onerva kääntyi häneen päin ja ojensi paperilapun. Se oli runo Runnista. Madetoja kertasi tekstin pariin kertaan. Sinfonian sävelet väistyivät ja reipas poljento valtasi mielen. Vaimon sanat osuivat jälleen suoraan hänen sävelsuoneensa.