– Kuva: Museovirasto –

Juhani Aho

Sileä, vilisevä virta juoksi laivalaiturin editse. Kauempana vesi pullistui ja velloi kiviä vasten. Rannan puut kumartuivat Kiurujoen kahta puolta. Juhani Aho kahlasi virsuissaan veteen ja kokeili, miten uistin ottaisi. Tämä joki oli hänelle tuntemattomampi, mutta lapsuudenkodissaan Iisalmessa hän oli oppinut parhaimmat kalapaikat ja alueen lähivesistön, tiesi tarkasti Iijärven lahtineen sekä Koljonvirran rantaryteikköineen ja pyörteineen. Samanlainen savolainen kalavesi tämäkin oli.

Juhani Aho oli kalamies kaikesta sydämestään. Heti ensimmäinen nykäisy virkisti ruumista ja sielua, ja kun kala oli kiinni, jäivät kotoiset huolet. Hän tiesi, että parhaat saaliit saatiin yleensä vähän ennen auringonlaskua, silloin, kun varjo oli langennut veden päälle. Siksi hän oli liikkeellä tähän aikaan, kun muut jo siemailivat ravintolasalin puolella yömyssyjään ja keskustelivat päivän riennoista. Ahon lempipaikka oli Viitasaaren Huopanankoski, jossa hän pyydysti perholla lohia, mutta hän kalasti mielellään missä tahansa.

Juhani Aho asui Helsingissä, jossa hän liikkui kehittyvän suomenkielisen sivistyneistön kärkijoukoissa. Maalaispappilan kasvattina hän kuitenkin kaipasi usein maaseudun rauhaan. Hän tarvitsi luontoa myös teoksiinsa. Hän oli tarkkailija, joka seurasi ihmisiä sekä luontoa ja sen liikkeitä. Havainnot muuttuivat lopulta tunnelmaksi, ja tunnelataus siirtyi teoksiin. Eikä hän ollut taiteilijoiden keskuudessa ainoa. Aho muisteli, kuinka hyvä ystävä Jean Sibelius tuli hänen luokseen Tuusulan Aholaan kertomaan, että hänen olisi päästävä pois Helsingistä. Sibeliuksen mielestä Helsinki tukahdutti hänen sävelensä ja hän tarvitsi työrauhan.

Aho tunsi, kuinka kala otti kiinni. Sähkösysäys kävi läpi ruumiin. Eikä se ollut pelkkä sysäys vaan kuin jatkuva sähkövirta siihen saakka, kunnes kala oli kuivilla. ”Minulla on siinä silmänräpäyksessä tietoinen tunne, että nyt ei ole kala kiinni vaan minä. En minä ole ottanut kalaa, vaan kala on ottanut minut. Olen lumottu, huumattu. Vapaa värisyttäessään se värisyttää hermostoni minulle siihen saakka outoon mutta sanomattoman suloiseen liikutukseen”, Aho tunsi.

Hän väsytti hauen rannalle ja irrotti uistimen koukut kalasta. Vieläköhän kokki olisi paikalla, Aho mietiskeli ja lähti kantamaan saalista kohti hotellia. Paikalla oli enää kylmäkkö, joka kuitenkin suostui ottamaan Ahon kalan pannulle. Kirjailija siirtyi salin puolelle odottamaan. ”Mitä aiot tilata”, hänen vaimonsa Venny Soldan-Brofelt kysyi. ”Tilasin jo”, aviomies myhäili ja sipaisi kapeaa leukapartaansa.

Kansalliskirjailija ja sanomalehtimies Juhani Aho (1861-1921) syntyi Lapinlahdella ja asui nuoruutensa pikkupappilassa Iisalmen Mansikkaniemellä. Tarina on faktoihin perustuva kuvitelma hänen kalastusillastaan Runnilla. Lainaus on Lastusta Lohilastuja ja Kalakaskuja.

Tarinoita taiteilijoiden vierailuista

– Kuva: Museovirasto –

Juhani Aho

Juhani Aho

– Kuva: Museovirasto –

Sileä, vilisevä virta juoksi laivalaiturin editse. Kauempana vesi pullistui ja velloi kiviä vasten. Rannan puut kumartuivat Kiurujoen kahta puolta. Juhani Aho kahlasi virsuissaan veteen ja kokeili, miten uistin ottaisi. Tämä joki oli hänelle tuntemattomampi, mutta lapsuudenkodissaan Iisalmessa hän oli oppinut parhaimmat kalapaikat ja alueen lähivesistön, tiesi tarkasti Iijärven lahtineen sekä Koljonvirran rantaryteikköineen ja pyörteineen. Samanlainen savolainen kalavesi tämäkin oli.

Juhani Aho oli kalamies kaikesta sydämestään. Heti ensimmäinen nykäisy virkisti ruumista ja sielua, ja kun kala oli kiinni, jäivät kotoiset huolet. Hän tiesi, että parhaat saaliit saatiin yleensä vähän ennen auringonlaskua, silloin, kun varjo oli langennut veden päälle. Siksi hän oli liikkeellä tähän aikaan, kun muut jo siemailivat ravintolasalin puolella yömyssyjään ja keskustelivat päivän riennoista. Ahon lempipaikka oli Viitasaaren Huopanankoski, jossa hän pyydysti perholla lohia, mutta hän kalasti mielellään missä tahansa.

Juhani Aho asui Helsingissä, jossa hän liikkui kehittyvän suomenkielisen sivistyneistön kärkijoukoissa. Maalaispappilan kasvattina hän kuitenkin kaipasi usein maaseudun rauhaan. Hän tarvitsi luontoa myös teoksiinsa. Hän oli tarkkailija, joka seurasi ihmisiä sekä luontoa ja sen liikkeitä. Havainnot muuttuivat lopulta tunnelmaksi, ja tunnelataus siirtyi teoksiin. Eikä hän ollut taiteilijoiden keskuudessa ainoa. Aho muisteli, kuinka hyvä ystävä Jean Sibelius tuli hänen luokseen Tuusulan Aholaan kertomaan, että hänen olisi päästävä pois Helsingistä. Sibeliuksen mielestä Helsinki tukahdutti hänen sävelensä ja hän tarvitsi työrauhan.

Aho tunsi, kuinka kala otti kiinni. Sähkösysäys kävi läpi ruumiin. Eikä se ollut pelkkä sysäys vaan kuin jatkuva sähkövirta siihen saakka, kunnes kala oli kuivilla. ”Minulla on siinä silmänräpäyksessä tietoinen tunne, että nyt ei ole kala kiinni vaan minä. En minä ole ottanut kalaa, vaan kala on ottanut minut. Olen lumottu, huumattu. Vapaa värisyttäessään se värisyttää hermostoni minulle siihen saakka outoon mutta sanomattoman suloiseen liikutukseen”, Aho tunsi.

Hän väsytti hauen rannalle ja irrotti uistimen koukut kalasta. Vieläköhän kokki olisi paikalla, Aho mietiskeli ja lähti kantamaan saalista kohti hotellia. Paikalla oli enää kylmäkkö, joka kuitenkin suostui ottamaan Ahon kalan pannulle. Kirjailija siirtyi salin puolelle odottamaan. ”Mitä aiot tilata”, hänen vaimonsa Venny Soldan-Brofelt kysyi. ”Tilasin jo”, aviomies myhäili ja sipaisi kapeaa leukapartaansa.

Kansalliskirjailija ja sanomalehtimies Juhani Aho (1861-1921) syntyi Lapinlahdella ja asui nuoruutensa pikkupappilassa Iisalmen Mansikkaniemellä. Tarina on faktoihin perustuva kuvitelma hänen kalastusillastaan Runnilla. Lainaus on Lastusta Lohilastuja ja Kalakaskuja.

Tarinoita taiteilijoiden vierailuista