Sali oli tupaten täynnä emäntiä ja isäntiä, piikoja ja renkejä. Puheensorina kohosi korkealle kattohirsiin, ja sai koko tilan kuulostamaan solisevalta ihmisäänten virralta. Eino Leino asteli salin eteen, kääntyi yleisöön päin ja rykäisi. ”Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta. Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta”, hän aloitti tunnetulla Elegia-runollaan. Yleisö istui hievahtamatta. Leinon omalaatuinen, persoonallisen paatoksen sävyttävä runotulkinta vyöryi salin perälle saakka. ”Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Kuin peto kuoleva rotkoni rauhaan hiivin”, Leino lopetti. Tiheä hiljaisuus valtasi salin, kunnes yleisö alkoi taputtaa. Leino oli suomalaisten ihmelapsi, joka oli noussut koko kansan tietoisuuteen jo parikymppisenä nuorukaisena. Hänen vertaisiaan suuria runoilijoita nähtiin harvoin pikkukaupungeissa esiintymässä, ja Leinon vierailu Runnilla oli suuri tapaus.

Seuraavana päivänä runoilija nähtiin käveleskelemässä Kiurujoen varressa. Hän oli sonnustautunut mustaan väljään viittaan ja leveälieriseen huopahattuun, jonka alta pursusivat kiharat. Kädessään hänellä oli kävelykeppi. Leinolla oli pyöreät posket ja viiksentyngät, ja iloisesti virnistäen hän tervehti vastaantulijoita. Yksinäisillä kävelyretkillä hän teki havaintoja ja painoi näkymiä mieleensä. Samalla kehittyivät näytelmät ja syntyi runoja sekä aineksia tuleviin romaaneihin.

Runokiertueen edellinen etappi oli ollut Kuopio, ja Runnin jälkeen ryhmä jatkaisi Kajaaniin. Kiertueaikataulu oli tiukka, mutta Runnille pysähdyttiin suuren runoilijan tahdosta kahdeksi yöksi. Eino Leino istui mielellään Helsingin kuppiloissa Catanissa, Kappelissa ja Kämpissä, mutta aika ajoin hän kaipasi maalle näkemään kansaa ja aitoa suomalaisuutta, joista ammentaa runoihin. Hän tunsi, että maaseutu otti hänet aina avosylin vastaan.

Ennen lounasta Leinon nähtiin köllöttelevän nurmikolla puiden alla, jossa hän katseli lintuja ja taivaalla purjehtivia poutapilviä. Kaikki linnut lauloivat, ja jokainen oksa riippui runoja täynnä. Mikä tuoksu oli ilmassa, mikä auer lepäsi maiseman päällä. Vaikutti siltä kuin koko maailma olisi ollut yksi suuri linnunlaulu ja taivas jumalten yrttitarha, josta he huvikseen heittelivät kuolevaisten syliin onnen kultaisia omenoita.
Nyt runoilu meni taas helpoksi helisyttelyksi ja rattoisaksi rallatteluksi, Leino huomasi. Sellaista helisevää sanain hurmausta ei runous saa olla, oli Juhani Aho kritisoinut hänen Hiihtäjän virsiään, vaikka ne upposivatkin suomalaisiin. Runokiertueilla hän oli nähnyt, miten ihmiset lausuivat hänen suosituimpia runojaan ulkomuistista. Edellisenä päivänäkin kuuntelijoiden huulet rupesivat liikkumaan, kun hän aloitti: ”Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu…”

Sitten runoilijan mieleen tuli, että L. Onervalle, rakkaalle kollegalle, pitäisi kirjoittaa kuulumisia matkan päältä. Mielessään hän jo alkoi hahmotella kirjettä: ”Maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen. Ohjelmani sujuu jo nyt kuin tanssi. Minusta on tullut aika virtuoosi. En minä uskonut, että olen näin populääri”.