Hierontojen, aromikkaiden mentolikylpyjen ja viikon täydellisen levon jälkeen Akseli Gallen-Kallelan voimat olivat alkaneet palautua. Hän oli lähtenyt Runnille vaimonsa Maryn ja tyttärensä Kirstin kanssa parantelemaan reumatismiaan ja lepuuttamaan hermojaan heti palattuaan sodasta heinäkuussa 1918. Sisällissota oli ollut raskas sekä fyysisesti että henkisesti. Henkisesti siksi, että Gallen-Kallela oli nimenomaan suomalaisen kansalliskulttuurin kuvaaja, ja nyt kansan yhtenäisyys oli pahasti revennyt.

Enää hän ei halunnut ajatella sodan ikäviä kuukausia vaan lepuutti katsettaan Runnin maisemissa. Rauhallisesti kumpuilevat pellot, ympäröivien vesistöjen kauniit rannat ja vaatimaton maalaiselämä sykähdyttivät taiteilijan sielua.

Akseli Gallen-Kallela seisoi pitkänä ja suoraselkäisenä Kiurujoen rannalla ja katseli antaumuksella ympäröivää maisemaa. Hän näki, kuinka kylpylän maineikas hieroja Sohvi Lappalainen tuli ulos hoitorakennuksesta ja alkoi voimistella rakennuksen seinustalla. Hän venytteli käsiään ja kylkiään, oikoi jalkojaan ja pyöritti lanteitaan. Saman hierojan käsittelyssä taiteilijakin oli eilen ollut. Sohvi oli juuri niitä perisuomalaisia maalaisnaisia, jotka aitoudellaan ja luonnollisuudellaan tietämättään hurmasivat taiteilijan. Nytkin Gallen-Kallelan teki mieli kaivaa luonnoslehtiö esiin ja piirtää Sohvi muutamalla viivalla talteen.

Onneksi tämäkään vuosi ei tehnyt poikkeusta perheen tapaan viettää kesät maaseudulla ympäri Suomea, Gallen-Kallela mietti. Se oli välttämätöntä, jotta hän pystyi tutustumaan suomalaiseen kansankulttuuriin ja erämaaelämään. Kaupungissa vietetyn talven jälkeen mieli paloi aina takaisin luomisvoimaisempaan ympäristöön, sinne missä ”asuu tuliensa äärellä sama roteva kansa, joka karhujen ja susien pesäseuduille on muukalaisheimojen ahdistamana vähin erin raatanut ja rakennellut sitä maata, jota me omaksemme sanomme.”

Päivällisellä oli tarjolla rapuja. Taiteilija näki, kuinka ukkospilvistä sataa ripsautteli silloin tällöin, ja valaistus vaihteli herkästi. Hän nautiskeli ruuasta Maryn ja Kirstin seurassa, kunnes ei enää voinut pidätellä itseään. Hän hypähti ylös, huudahti muutamia voimasanoja ja syöksyi ulos ovesta. ”Minun täytyy mennä maalaamaan”, kuului eteisestä. Mary huokaisi, laski kädet syliinsä ja totesi tyttärelleen, että tulivuori oli taas purkautunut. Jo päivällä hän oli katsonut, kuinka aviomies ei malttanut pysyä rauhallisesti tuolillaan vaan nousi yhtenään kävelemään edestakaisin huoneessa. Aihe oli tuloillaan.

”Lepo ja rauha ovat minulle kielteisiä käsitteitä. Onko tulella rauhaa, kun se elää, kun se palaa! Ei, vaan vasta sen sammuttua, lakattua olemasta,” Akseli puhisi matkalla huoneeseensa, josta hän haki kevyen maalaustelineen, paletin ja siveltimet. Niiden kanssa hän siirtyi Kiurujoen rantaan.